Kesäinen aamu, ihan niinku mikä tahansa aamu. Käveltiin porukassa psykiatriselta osastolta sairaalakoululle. Aamulla oli idea. ”Lintsataanko?” Kunnon murteella. Kysyin mitä sit tehtäis? ”Mitä vaan maailma on meidän.” ”Ei vitussa”, sanoi Kuura ja lähti kävelemään meitä nopeammin sairaalakoululle.

Minä ja Aamu jäätiin paikoillemme. Sanoin: “Tule, lähetään kaupunkiin”. Bussiasemalla oli epäonnea. Vapaalla ollut hoitaja tunnisti meidät ja ajoi autolla viereen. Hoitaja pakotti meidät autoon ja kiltteinä tyttöinä toteltiin. Hoitajan noin 4-vuotias lapsi oli autossa ja tuijotti meitä. Hoitaja sanoi, ettei hän voi lapselle kertoa keitä olemme vaitiolovelvollisuuden takia. Hoitaja tivasi, että meidän tulisi kertoa hänen lapselleen, keitä olemme ja miksi olemme hänen autossaan. Hoitajan puhelin soi. ”Mä joudun nyt vastata tähän ja hakea paketin postista. Teidän on määrä pysyä autossa ja sitten vien teidät takaisin sairaalaan.” Olipa mälsää. Hetkessä suunniteltu huvi loppuisi.

Aloin nauramaan ja sanoin ”Tuu, lähetään vittuun täältä.” Aamu hymyili epäröiden. Niin me juostiin juna-asemalle. Vittu, ei lähteviä junia. Lähettiin sit ison tien varteen ja liftattiin. Saatiin tosi nopee kyyti vanhalta mieheltä. Valkoinen pakettiauto. Hän kysyi minne olemme matkalla. Vastasin: ”Eteenpäin.” Jossain kohtaa matkaa mies laittoi kätensä vaihdekepiltä reidelleni. Kehoani alkoi kihelmöidä epämiellyttävällä tavalla. Yritin olla liikkumatta ja huomaamatta kättä. ”Me jäädään tässä pois.” Sydän hakkasi ja kädet hikosi. Auto onneksi hidasti ja jätti meidät mun kotikaupunkiin. Olin järkyttynyt, mutta mulla oli suunnitelma.

Meillä ei ollut rahaa eikä puhelimia. Ajattelin, että voisimme kokeilla onneamme, murtautuisimme äitini kotiin ja hakisimme rahaa, passini ja ruokaa matkaa varten. Koputin äidin kodin ovea varmistaakseni onko koti tyhjä. Ovi avautuikin jo ensimmäisestä koputuksesta todella lujaa. Äiti huusi ”Nyt sisälle sieltä.” Ai jumalauta, äiti oli tullut töistä kotiin aikaisemmin, kun oli kuullut minun olevan hukassa. Siinä me istuttiin olohuoneen sohvalla, kun äiti soitti puheluita, että meidät on löydetty. Äidillä ei ole autoa, joten hän soitti tätini miehen viemään meidät sairaalaan. He eivät päästäneet meitä silmistä. Äiti piteli minua ja täti piteli Aamua. He laittoivat auton takaoviin lapsilukot. Äiti istui keskellämme. Sairaalan pihalla, kun auton ovet aukesi, Aamu juoksi karkuun. Yritin lähteä perään, mutta äiti piti kiinni. ”Vittu ettekö tajua, ei Aamu voi lähteä yksin.” Mulla oli nyt hätä ystävästä.

Käveltiin nopeesti osaston oville. Hakkasin, paukutin ja soitin ovikelloa. Hoitaja, joka oli vuorossa, käveli pitkää käytävää hitaasti ja esitti pantomiimia. Vittu oikeesti pitääkö just nyt leikkiä, kun Aamu on ulkona yksin. Hän avasi oven ja huusin, että Aamu lähti juoksemaan valtatien yli metsään. Koko osasto kuuli sen. Kaikki mieshoitajat lähtivät hänen perään. Pian häntä talutettiinkin jo takaisin osastolle. Onneksi hänellä oli huono kunto eikä kerennyt juosta kuin metsän rajalle. Osastolle päästyä meitä nuhdeltiin. Meidän piti pysyä huoneissamme loppuilta. Emme saaneet olla samassa tilassa kahdestaan ja ruuat tuotiin huoneisiimme. 

Hoitaja tuli huoneeseeni ja ihmetteli, kuinka minä saatoin viedä psykoosipotilaan pois sairaalasta. Otin koko jutusta syyt niskoilleni, mitä väliä sillä oli enää tässä vaiheessa. Aamu oli viettänyt vuosia psykiatrisella ja hänen liikkumisensa rajoittui neljän seinän sisään. Minä vain annoin hänelle maistiaisen vapaudesta ja tarinan, jota kertoa. Aamu oli todella iloinen pitkään tämän tapahtuman jälkeen. Toki hän yritti usein karata onnistumatta siinä.