Ensiavun aulaan saapuessani kuulin huutoa jostakin tiskin takana olevista huoneista. Tunnistin lapseni äänen. Sanoin hoitajille, että lapseni tuotiin juuri ambulanssilla ja olen tuon huutajan äiti. Kiirehdimme huonetta kohti. Lapsi oli kiinni letkuissa ja mittareissa, mutta seisoi sairaalasängyn vieressä omituisen kumarassa asennossa, hänen hento vartalonsa nyki ja tärisi. Hoitaja jutteli hänelle lempeästi ja rauhoitellen. Lapsen katse oli täynnä vihaa ja tuskaa, kasvot olivat likaiset ja itkusta turvonneet.

Lapsi purskahti lohduttomaan itkuun minut nähdessään. Putosi vavisten sikiöasentoon kylmälle lattialle riekaleiksi repeytyneessä t-paidassa ja yöpuvun sortseissa. Istuin hänen viereensä lattialle ja nostin varoen hänen päänsä syliini ja silitin hiljaa hänen otsaansa. “Äiti anteeks, mä en oo tämmönen”, hän sai sanottua itkunsa läpi. “Mä tiedän”, vastasin, “ei sun tartte pyytää multa anteeks. Rakastan sua aina, muista se”. “Mä haluun kotiin”, lapsi kuiskasi. “Mä yritän”, kuiskasin takasin ja samalla huomasin, että lapsen silmät olivat muljahtaneet ympäri. Pelästyin. Tarkistin saman tien hengityksen ja pulssin. Tuijotin kauhuissani mittareita, jotka näyttivät, että pieni sydän teki kuuliaisesti työtään. Hän oli vain nukahtanut. Vai kuollut? Voiko mittarit valehdella? Olin väsymyksestä ja pelosta sekaisin. Rauhoittelin itseäni. Kaikki on nyt hyvin. Onhan? 

Irroitin varovasti lapsen kasvoihin liimautuneita hiussuortuvia, kuin iho olisi voinut irrota niiden mukana. Kuin tuo hauras nukke olisi voinut särkyä palasiksi yhdestä varomattomasta liikkeestä tai henkäyksestä. Tekisin kaikkeni ja enemmän, että hän pääsisi kotiin lepäämään ja rauhoittumaan kolmen vuorokauden valvomisen jälkeen. Ei takaisin laitokseen. 

Riisuin toppatakkini varoen ja yritin ujuttaa sitä lapsen alle ja ympärille. Kuin epätoivoinen yritys piilottaa hänet pahan ulottumattomiin. Äidin takin sisään turvaan siltä paskalta maailmalta, mistä hän halusi pois. Kyynelet alkoivat tulvia silmistäni, mutta en uskaltanut itkeä. Yritin hengittää liikkumatta. Mikään ei saisi nyt häiritä lapsen unta. Kuin elämänlangan katkeaminen olisi enää vääränlaisesta henkäyksestä kiinni. Hetkeä aikaisemmin se oli ollut henkäyksestä kiinni. Tarkkailin pakonomaisesti hänen hengitystään, jota tuntien itkeminen ja riehuminen vavisutti vielä unenkin läpi. Hengittää. Hengissä. Se riittää nyt. 

Istuin reilun tunnin lattialla lapsi sylissä. Jalkani alkoivat olla tunnottomat. Hoitaja tuli käymään ja kysyi nostetaanko lapsi sänkyyn. Nostetaan. Lapsi ei reagoinut. Varmistelin, että kaikki on hyvin, korjasin asentoa, asettelin tyynyn paremmin, oikaisin rypyn lakanasta. Onhan sun hyvä olla siinä? Onhan? 

Hänen lakanan valkoista virheetöntä ihoaan värittivät kirkkaan punaisena tuskaa kirkuvat tuoreammat viillot rytmikkäästi vaaleanpunaisten jo arpeutuneet haavojen seassa. Poliisin kovakouraisesta käsittelystä aiheutuneet mustelmat muuttivat väriään käsivarsissa. Peittelin hänet hitaasti ja varoen. Kuin liian nopeasti laskeutuva peitto olisi voinut hävittää tuon läpikuultavan kehon olemattomiin. 

Hengitys… hengitys… hengitys. Kuuntelin hengittämättä itse. Kaikki järjestyy, kaikki järjestyy. Tai ei järjesty!! Miten helvetissä kukaan voi mennä lupaamaan, että mikään järjestyy? 

Hoitaja avasi oven äänettömästi ja lipui huoneeseen “Koska sä olet nukkunu viimeks?” hän kuiskasi. Yritin hetken saada kiinni, mitä viikonpäivää nyt elettiin. Oliko ilta vai aamu? “Oon valvonut nyt kai 3 vuorokautta”, mietin ääneen. Hän katsoi minua ja totesi “Mä tuon sulle oman sängyn”. Mietin kuulinko oikein. Pääsisinkö oikeasti pitkälleni? Ensiavussa! Eihän täällä ole terveillä lupa nukkua? Olenko mä terve? “Meidän pitäs nyt 8 tuntia tarkkailla tätä tilannetta. Sä taidat olla aika poikki. Haluutko sä kokeilla, jos saisit vähän nukuttua?” hän jatkoi. Hänen katseessaan ja äänessään oli niin syvää lämpöä ja ymmärrystä, että kyynelet tulivat taas varoittamatta. “Kiitos. Joo. Kiitos!” sain henkästyä. 

Lapsi on kiinni tarkkailuhuoneen mittareissa. Uskaltaisinko nukahtaa ilman pelkoa, että nukkuessani tapahtuu jotakin peruuttamatonta? Vahtivuorossa oli muitakin aikuisia, olihan varmasti? Mitään ei voi tapahtua, eihän? Onko lapsi elossa, kun herään, onhan? Sydän kävi ylikierroksilla, oksetti, huimasi, heikotti. Keho ei saanut vaihdettua lepotilaan. Tuijotin kattoon maalattuja Muumeja. Miten irvokkailta ne näyttivät hymyineen. Uni ei tullut, mutta raajat olivat väsymyksestä niin raskaat, ettei niiden liikuttaminen enää onnistunut. Lapsi hengitti edelleen.

Puhelin soi. Sosiaalipäivystys. Voi helvetti. Tiesin, että ambulanssilta tai poliisilta menisi ilmoitus lastensuojeluun. Yhteydenotto oli odotettavissa, mutta nyt ollaan vielä päivystyksessä, lapsi nukkuu! Lopettakaa se vainoaminen ja antakaa sen hetki levätä! Huusin ja kirosin mielessäni. Vedin syvään henkeä ja vastasin rauhallisesti. Tyly naisääni luetteli lakipykäliä ja ehtoja linjan toisessa päässä. En jaksaisi kuunnella hetkeäkään, kun oli aivan muuta mietittävää. Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Ohimot tykyttivät. “Haluan vain, että lapsi pääsee tämän jälkeen kotiin nukkumaan rauhassa. Se on aivan loppu tän valvomisen ja muun jäljiltä. Sen pitää saada nyt nukkua niin paljon kun saa nukuttua”, sanoin. Taas tuli liuta lakipykäliä ja ei. Että ei pääse kotiin, vaan menee laitokseen. “EI LAITOKSEEN!” parahdin “Se lähtee sieltä saman tien! Laitos on jo moneen kertaan sanonut, ettei saa pidettyä lasta siellä. Kotoa se ei ole koskaan karannut, ei koskaan. Se ei voi tossa kunnossa päätyä taas kadulle yksin! Ettekö te välitä mitä sille tapahtuu, kun palautatte sen laitokseen? Eikö ole mitään merkitystä, pysyykö se hengissä? Ei laitokseen!” Tylyn naisen äänensävy muuttui uhkailevaksi. Tulisivat poliisien kanssa hakemaan, jos en suostu luovuttamaan lasta vapaaehtoisesti. Aivan. Suostuisin samantien, jos lapsi olisi turvassa laitoksessa, mutta kun ei ole. Yritin saada naista ymmärtämään, että lapsi on hengenvaarassa, jos hänet palautetaan sairaalasta laitokseen. Ei vaikutusta. Pykälät on pykäliä. “Te tapatte sen!!” puuskahdin lopulta ja katkaisin puhelun. Nyt en pystyisi kuuntelemaan enempää. 

Sydän hakkasi. Hoitaja tuli käymään ja kerroin tilanteesta. Hän tuntui ymmärtävän ja näytti huolestuneelta. Kutsuisi päivystävän psykiatrin, kun lapsi herää. “Haluaisitko sä keskustella sairaalan sosiaalityöntekijän kanssa, voisko siitä olla apua?” hän kysyi. “Kyllä, kiitos!” 

Keskustelin lääkärien, hoitajien, päivystävän psykiatrin, sosiaalityöntekijän, toisen psykiatrin ja ties kenen kanssa. Sosiaalipäivystys tykitti puheluitaan joka väliin, kyselivät onko lapsi herännyt. Eivät kysyneet miten lapsi voi. Lasta tarkkailtiin parhaillaan, ettei elintoiminnot lamaannu, mutta lastensuojelua kiinnosti vain heittopussinsa palauttaminen laitokseen. 

Lapsi heräsi. Pyysi juotavaa. Söi vähän jugurttia. Käpertyi tokkuraisena takaisin sänkyyn. Istuin sängyn viereen ja kerroin hänelle tarkkaan sanani valiten, ketkä ovat tulossa häntä jututtamaan. Ja että todennäköisesti joutuisi palaamaan laitokseen, mutta yrittäisin viimeiseen asti vaikuttaa siihen. Monitorin ruudulta näin, miten lapsen pulssi kiihtyi asiasta. “Äiti mä haluun kotiin”, hän kuiskasi. “Mä teen kaikkeni rakas” vastasin.  

Huoneessa ramppasi ihmisiä, jotka kaikki halusivat tietää mikä lasta ahdistaa. Lastensuojelulaitokseen pakottaminen ja koti-ikävä eivät kelvanneet ahdistuksen syyksi. Miten lapsi voisi edes tietää, kun aikuinenkin tarvitsee vuosien terapian päästäkseen ahdistuksensa juurelle? Miksi hän haluaisi vastata, kun eivät asiat siitä muutu tai kukaan välitä jatkosta? Näin hänelle on prosessissa opetettu. Lapsi vaikeni. 

Pyysin, anelin ja rukoilin, että joku puuttuisi laitokseen palauttamiseen. Eivät pysty. Lapsi pyysi jokaiselta tapaamaltaan työntekijältä pääsyä kotiin. Epätoivo ja pelko kaiversi jättimäisen jyrsijän lailla sisuskaluja jokaisen keskustelun jälkeen enemmän ja enemmän. Oli tukehduttava huoli lapsen hengestä, mikäli hänet palautettaisiin. Mikseivät samantien avanneet sairaalan ovia ja sanoneet “Juokse, pärjäile!”

Rukoilin sairaalasta osastopaikkaa, mitä vaan paikkaa, missä lapsi olisi turvassa. Jos ei koti kerran kelpaa lastensuojelulle. Koti, missä rakastetaan. Koti, missä ei juoda eikä lyödä. Koti, missä sisarukset odottivat. Ihan tavallinen koti, ainoa paikka, missä lapsi koki olevansa turvassa. Mutta hänen pääsynsä sinne evättiin nyt poliisilla uhkailemalla. Osastopaikat täynnä. Ei akuuttia itsetuhoisuutta. Eipä niin edelleenkään, johan siitä on tunteja. Huokaus. 

Lopulta katsottiin, että vaara on ohi ja lapsi saisi “kotiutua” sairaalasta. En saanut viedä lasta itse autolla, vaan laitoksen työntekijät istuivat odottamassa sairaalan aulassa, kun kävelimme ulos päivystyksen puolelta. Lapsen katse lasittui ja hän vaipui omaan hiljaiseen maailmaansa. Ei vastannut laitoksen työntekijöiden kysymyksiin. Tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä.  

Kyynelet nousivat taas silmiin, kun katsoin lastani pakattavan laitoksen autoon. Kuin vanki ja kaksi vanginvartijaa. Kaikki, mitä lapsi kaipasi, repäistiin taas pois. Koti, äiti, sisaret ja turva. Sydän oli ratketa paikaltaan. Kuristi, ahdisti ja pelotti. Pysyykö lapsi siellä, kuinka pitkään? Pysyykö hengissä, jos lähtee taas? 

Lapsi kävi hakemassa laitoksen keittiöstä jäätelön ja söi sen. 

Kaksi tuntia. 

Sen verran saivat pidettyä turvassa. 

Kaksi tuntia. 

Sitten äidin puhelimeen kilahti tekstiviesti, että lapsi on lähtenyt. Lähti lukitusta ikkunasta jäätelötikun avulla. Sama tikku, mistä juuri oli syönyt jäätelöt ympäriltä. Sama ikkuna, mistä oli lähtenyt jo aikaisemmin. Lähti keskellä yötä pakkaseen ilman ulkovaatteita, ilman rahaa, lääketokkurassa. Vain puhelin kädessä ja jalassaan sairaalasta revenneiden sortsien tilalle kotimatkalle saadut yöhousut. 

Lähti. 

Sana kaikui päässä ja raivo nostatti veren kiehumispisteeseen. 

Lähti. 

Mitähän vastaisin laitoksen viestiin. “No hei kiva ku ilmotitte. Koodaillaan. XD.” Kukaan ei etsisi lasta kuitenkaan, joten yhdentekevää koodailtaisiinko. 

Lähti. 

Varotinko? VAROTINKO HELVETTI!!??? KUUNTELIKO KUKAAN??? MIKÄ TEITÄ VAIVAA???

Kävelin autolle. Istuin penkille. Hakkasin päätäni rattiin. Nyt lapsi ei uskaltaisi palata edes kotiin, kun sieltä haettaisiin takaisin laitokseen poliisivoimin. Käynnistin. Lähdin taas yöhön ajamaan 3 valvotun vuorokauden jälkeen. Valmiina, paikoillanne, hep ja taas mennään pimeään loputtomaan yöhön. Siihen neulaa heinäsuovasta-juttuun, tiedättekö? Kun lähdetään vaan ajamaan ja mietitään mihin se olisi tällä kertaa lähtenyt. Vasemmalle vai oikealle? Puristin rattia ja huusin. Huusin niin kovaa ja niin kauan, että lopulta ei tule enää ääntä.

Se on erilainen ääni. Se huuto, joka lähtee äidistä, jonka lapsi on hävinnyt ja hengenvaarassa. 

Lähti. Miksi? 

Koska olisi halunnut kotiin nukkumaan.