Lapsuudenkodissani ei ollut hyvä olla. Kukaan ei kuitenkaan kuullut hätääni, vaikka sitä monin tavoin koitin sanoittaa.

Sanojen loppuessa päätin alkaa käyttäytyä tavoilla, joita ei voinut enää sivuuttaa. Tavoitteenani oli päästä pois, keinolla millä hyvänsä. Yksi tavoistani oli kotoa karkailu päiviksi kerrallaan. Sen ja muun keinoni seurauksena minut sijoitettiinkin kiireellisesti. 

Kiireellisen sijoituksen arviointijakso lähestyi loppuaan, ja taas kuulin, ettei huostaanoton perusteet täyty. Lähdin hatkaan. Sain 60 päivää lisää aikaa.

Lopulta minut huostaanotettiin, ja pääsin rakentamaan kotia lastensuojelulaitokseen. Laitoksessa oli hyvä olla. Ohjaajat olivat fiksuja, lempeitä ja hauskoja. Tehtiin paljon asioita yhdessä, rakennettiin rutiineja ja oman näköistä lapsuutta sille ajalle, mitä sitä oli vielä jäljellä. 

Lastensuojeluun liittyy kuitenkin aina tavoitekeskeisyys, prosessit, jatkuva vahtiminen, leima ja lain määräämät tavat toimia, joista joustaminen ei ollut mahdollista. Tavoitekeskeisyys, jatkuva velvollisuus avata ja jakaa kipeimmätkin asiansa joskus jopa tuntemattomille ammattilaisille vailla takuuta avusta ja elämä eri tavalla oireilevien lasten keskellä kävi kuormittavaksi hyvistä jutuista huolimatta.

Halusin yökyläillä, kokeilla siipiäni, hengailla pimeällä ulkona, maistaa vapautta, ottaa taukoa. 

Hatkasin. 

Hatkasin erilaisissa porukoissa. Osa porukoista oli turvallisia, normaalia arkea eläviä ja minut siihen mukaan ottavia. Osa maailman pimeällä kääntöpuolella toimivia, jo kauan sitten viimeisistäkin valonlähteistä syrjäytettyjä. 

Matkoille ei voinut pakata tarvittavaa määrää vaatteita tai muita tarpeita, sillä se olisi ollut epäilyttävää. Lähdin usein samoissa vaatteissa, joissa palasin viikkokausia myöhemmin. Tärkeät lääkkeetkin jäivät matkasta.

Hatkoilla sain juuri sitä, mitä hakemaan lähdinkin. Mukaani tarttui kuitenkin myös paljon pahaa. Sellaista odottamatonta, salakavalaa pahaa, jota en lakkaa kantamasta ehkä koskaan. Aikuisuuden myötä taakka painaa jopa enemmän kuin ennen. Turvallisesta nykyisyydestä menneisyyden katselu kauhistuttaa ja tajuan hyvin kirkkaasti, kuinka hatkassa järjellä pelataan jonkin matkaa, mutta loppu onkin tuurista kiinni. Kokemuksella sanon siis, että hatkaaminen on kuin venäläinen ruletti. Voit selvitä, olla selviämättä, tai jopa kuolla. 

Minun tarinani päättyy onnellisesti omaan kotiin, perheeseen ja oman näköiseen arkeen. Osan hatkassa kanssani olleiden ystävieni tarina johti asunnottomuuteen, vankilaan ja hautuumaalle. Omassa onnessani kannan myös heitä, mielensä menettäneitä, menehtyneitä. 

Jätän sinulle valinnan, otatko riskin. 

Luotan sinun valitsevan juuri tässä hetkessä parhaimman vaihtoehdon, jonka tilanteessasi näet. Toivon sen kantavan tulevaisuuteen, jonka tahdot.