Minun hatkareissujen syy oli yleensä oma paha olo ja keinottomuus sen kanssa. Halusin pois laitoksesta – tai oikeastaan koko elämästäni. Olin hukassa ja minulla oli paljon turvattomuutta, enkä uskaltanut luottaa kehenkään. Hatkaamisesta ei kuitenkaan mitään hyvää ikinä seurannut, vaan tajusin kantapään kautta, että turvattomuus ja paha olo lisääntyi aina kun otin hatkat. Monet hatkareissuni päättyi sairaalaan, joko siksi, että minuun oli käytetty väkivaltaa, tai siksi, että olin satuttanut itseäni. Minua jäivät kalvamaan tapahtumat, joita käsittelen terapiassa edelleen, vaikka tapahtumista on jo vuosia.

Olin laitoksessa, jossa minusta todella välitettiin ja minun hyvinvointini eteen tehtiin paljon. Minun vaikea traumatausta huomioitiin laitoksessa ja työntekijät olivat loistavia ammattilaisia, jotka tekivät työtä sydämellään.

Koska turvattomuus, keinottomuus ja hylätyksi tulemisen pelko olivat suurimmat ongelmakohtani, joista oireiluni johtui, työntekijät huomioivat erityisesti minun emotionaalisia tarpeita. Sain ohjaajilta paljon kahdenkeskistä aikaa, silityksiä ja halauksia, kauniita sanoja ja työntekijät loi toivoa paremmasta, muistuttivat jatkuvasti, ettei paha olo kestä ikuisuutta. Ohjaajat kirjoittivat minusta positiivisia lauseita vihkoon, jonka edelleen omistan. Koen niistä suurta lohtua vielä tänäkin päivänä, koska ne hetket, milloin itsestäni tuntui, että kaikki oli huonosti eikä mikään järjesty, ohjaajat näkivät minussa silti hyviä asioita, vaikka tilanne olisi ollut kaoottinen. Se oli minulle tärkeää.

Omaohjaajani sanoi hatkareissujeni jälkeen olleensa sydän syrjällään ja pelkäsi, etten tule takaisin. Siitä ymmärsin, että minusta todella välitetään, eikä se ollut ”ihan sama vaikka olisin kuollut”, niin kuin itse ajattelin. Vaikka toimenpiteet (LVR, YPR, ratsaaminen) hatkojen jälkeen eivät olleet mieluisia minulle tai työntekijöille, hatkojen jälkeen usein omaohjaajani sanoi, että kiitos kun tulit takaisin ja halasi. Se toi minulle turvan tunnetta.

Joskus piinaan itseäni kysymyksillä mitä jos olisinkin tarttunut siihen auttavaan käteen jo sillon, kun päädyin laitokseen, enkä olisi kamppaillut apua vastaan niin monta vuotta? Olisinko kenties ”normaalimpi nuori aikuinen” jos olisin ottanut apua vastaan jo silloin? Nykyään olen jo hieman myötätuntoisempi ja ymmärtäisempi sitä nuorta minua kohtaan – minä olin murrosiässä oleva lapsi, joka oli hukassa ja keinoton. En kyennyt ottamaan apua vastaan siinä vaiheessa vielä, mutta vuosien saatossa senkin taidon opin. Silloin aika ei ollut oikea.