”Päätös sijoituksesta”
Lastensuojelun (perheeni) lapseni, kaksi nuorimmaista, saivat tueksi pyynnöstäni. Syitä oli monia, oma jaksamiseni ja kahden nuorimmaisen...
Oon ollu kohta kolme kuukautta LVR:ssä neljän seinän sisällä, mistä suurimman osan ajasta ilman puhelinta. Jos tuuri käy, pääsen kerran päivässä vartiks ulos laitoksen aidatulle takapihalle, ohjaajan valvonnassa tietenki. On nöyryyttävää, että meitä “ulkoilutetaan” ihan kun koiria. Kaulapannat ja sähköaidat tästä vaa puuttuis.
Haluun olla vapaa ja ulkoilla ilman aitoja, kellotettua aikataulua, ohjelmaa tai holhoojaa. Olis ihanaa päästä ihan vaan lenkille yksin. Kuunnella musiikkia ja kävellä ilman aikataulua tai määränpäätä. Sekin riittäis mulle.
Lähdin hatkoille pitkän LVR:n ja YPR:n jälkeen sillä ajatuksella, etten palaa sieltä enää takaisin. Olin menettänyt kaiken toivon hyvästä elämästä kaltoinkohtelevaan sijaishuoltopaikkaan, ja näin kuoleman ainoana vaihtoehtona. “Vihdoin tää paska loppuu” – muistan ajatelleeni.
Koira