Tunsin epäonnistuneeni jälleen. Lähtiessäni hatkaan tiesin, ettei kukaan laitoksen ohjaajista luottaisi minuun enää ovesta ulos astuttuani. Menetin kaiken sen luottamuksen, minkä olin vuosien aikana kovalla työllä rakentanut, tai ainakin yrittänyt. Toisaalta en halunnut edes miettiä tuottavani pettymystä. Koin, etten koskaan ole edes ollut kehumisen arvoinen. 

Jälkikäteen mietittynä hatka näytti karut kasvot siitä, millaisessa yhteiskunnassa elämämme. Oloni “b-luokan” kansalaisena vahvistui kuullessani, kuinka minusta puhuttiin ohjaajien toimistossa. Jälleen. Kukaan ei hatkan aikana laitoksesta kaivannut oikeasti, tunsin sen. Eivät he auttamisen halusta minua etsineet vaan pakosta. Niin arvokas olin, pakollinen tehtävä, mitä kukaan ei halua, suoraan nakkilistalta. Se satutti.

Hatkan aikana majoituin aikuisen miehen asuntoon, häntä tai hänen ystäviään ei pieni ikämme hetkauttanut. Oli kotibileet, pedofiilejä ja 4 yläasteikäistä tyttöä vailla yöpaikkaa tai käsitystä siitä, mikä on itselle turvallista ja mikä voi todella satuttaa ja repiä ihmisen palasiksi. Pään lyömisen patteriin ja nyrkin iskemisen naamaan olivat vanhemmat opettaneet omista käsistään. Mikä voisi olla pahempaa? – Raiskaus. Raiskaus, jonka käänteitä vieraat miehet sivusta ajoittain seurasivat. Kukaan ei auttanut.